Julkinen keskustelu luottamuksen heikkenemisestä ja talouden kriisistä ja palvelujen turvaamisen haasteista Suomessa on voimakasta. Syitä jumiin, johon koko yhteiskunta vaikuttaa jääneen, haetaan eri suunnista. Joillekin jarru on tuntematon, toiset osaavat osoittaa suoraan syihin, mutta useimmiten eri syihin. Ollaan monikriisin keskellä.

Yksi ongelma liittyy parlamentaariseen päätöksentekoon ja poliittiseen keskusteluun, jotka eivät näytä auttavan löytämään sellaista yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ja optimismia, jolla Suomi pääsisi uudelleen liikkeelle. Missä määrin eduskunta itse asiassa synnyttää vastakkainasettelua ja heikentää luottoa toinen toisiimme, eli muodostaa affektiivista polarisaatiota? Näitä kysymyksiä voi asetella eduskunnassa käytävää debattia vasten.

Eduskunnan täysistunnoissa käytävä keskustelu antaa mahdollisuuden arvioida, missä määrin polarisointia ja asiaperusteista erkaantuvien väitteiden hyödyntäminen retorisissa tarkoituksissa esiintyy. Analyysin perusteella voidaan asettua pohtimaan, missä määrin poliittinen keskustelu heijastaa etääntymistä evidenssiperusteisesta, yhdessä kehiteltävästä ja parhaisiin perusteisiin nojaavasta päätöksenteosta ja lainsäädännöstä.

Deliberatiivisuuden elementteihin perustuvaa poliittista keskustelua tarvittaisiin tilanteessa, jossa suomalaisten luottamus instituutioihin on mitattavasti heikentynyt ja demokraattinen osallistuminen ei ole hyvällä tasolla.

Mitä tehtiin

Eduskunnan keskustelun luonteen analysoimiseksi otettiin tarkasteltavaksi vuoden 2025 täysistuntojen pöytäkirjat.

Käytettyjen puheenvuorojen (esittelypuheenvuorot, vastauspuheenvuorot) analysoimiseksi muodostettiin otos viidenkymmelle eniten täysistunnossa puhuneelle kirjatuista 6152 puheenvuoroista. Lisäksi koko aineistosta muodostettiin satunnaistettu 1000 puheen otos, jotta voitiin verrata, esiintyykö useammin puhuvien kansanedustajien ja ministerien puheenvuoroissa enemmän affektiivisen polarisaation elementtejä tai loogisiksi virhepäätelmiksi luettavia sisältöjä. Kaikkiaan analyysissä on käytetty näiden yhdistelmänä 6618 puhetta.

Puheenvuorossa katsottiin esiintyvän affektiivisen polarisaation elementtejä, mikäli siinä oli tunnistettavissa yhtä tai useampia seuraavista:

• aggressiivisia sanavalintoja tai kielen sävyjä poliittista vastapuolta kohtaan
• me vastaan he -asetelma, eli selkeä erottelu meidän (hyveellisen) ryhmämme ja heidän (pahantahtoisen/epäpätevän) ryhmänsä välillä
• poliittisen vastapuolen motiivien ja legitimiteetin kyseenalaistaminen väittämällä ryhmän tarkoitusperiä pahoiksi tai kyseenalaistaa ryhmän oikeus puhua ja tehdä päätöksiä sen sijaan, että kriitiikki kohdistuisi vain politiikan sisältöön

Loogisiksi virhepäätelmiksi luettiin sellaiset kielen käytön valinnat, joissa ei pitäydytä todistettavissa olevissa argumenteissa ja niistä johdonmukaisesti muodostetuissa johtopäätöksissä, vaan joissa on joko varsinainen looginen päättelyvirhe tai joissa on sisällöllisiä virheitä, jotka muodostuvat esimerkiksi vetoamisesta tunteisiin, vääristelemällä vastustajan kantaa tai ohittamalla varsinainen aihe. Tätä analyysiä varten virhepäätelmien suhteen ongelmattomalle poliittiselle puheelle asetettiin korkea kynnys. Jotta puheen ei katsottu sisältävän loogisia/sisällöllisiä virhepäätelmiä, sen tuli täyttää seuraavat kriteerit:

• Kaikki väitteen tukena käytetyt faktat, tilastot ja havainnot ovat tosia ja tarkistettavissa
• Johtopäätös seuraa väistämättä tai suurella todennäköisyydellä esitetyistä perusteluista
• Argumentit kohdistuvat suoraan käsiteltävään asiakysymykseen tai lakiesitykseen, eivätkä sivupoluille, menneisyyden kaiveluun (whataboutism) tai vastustajan motiiveihin
• Vastapuolen argumentti tulkitaan sen vahvimmassa ja järkevimmässä muodossa, ei tahallaan väärinymmärtäen
• Perusteluja on tarpeeksi tukemaan tehtyä yleistystä sen sijaan, että yleistetään yhden anekdootin perusteella

Affektiivisen polarisaation ja loogisten virhepäätelmien esiintymistä eduskunnan täysistunnoissa vuonna 2025 selvitettiin lataamalla kaikki täysistuntojen pöytäkirjat ja muodostamalla niistä yhtenäinen tiedosto.

Analyysi affektiivisen polarisaation esiintymisestä tehtiin käyttämällä Gemini 2.0 -kielimallia: 6618 puheen aineisto analysoitiin käyttämällä kielimallia Google AI Studiossa puhe kerrallaan. Tulokset koottiin yhtenäiseksi tiedostoksi kvantitatiivisia analyysejä varten.

Koko puheaineisto vietiin lisäksi NotebookLM-ympäristöön, jossa sitä saatettiin käsitellä RAG-luonteisesti Gemini 3.0 -versiolla lause- ja sanastoanalyysien toteuttamiseksi.

Tekstianalyysit toteutettiin aineiston suuren koon takia AI-malleilla, ja ne on tarkastettu tämän hankkeen esiselvityksenomaisen luonteen takia käyttämällä satunnaista poimintaa. HI-AI-tarkistuksessa tekoälyn tekemät luokittelut poikkesivat itse luetusta arviosta 3 % tarkisteluista tapauksista. Koska koko aineistoa ei ole käyty läpi, tuloksiin on siltä osin syytä suhtautua kriittisesti.

Analyysin tuloksia

6618 puheen aineiston analyysin perusteella täysistunnoissa esiintyy paljon affektiivisen polarisaation elementtejä ja erilaisia loogisia virhepäätelmiä sisältävää puhetta. Luokitellun aineiston perusteella 30 % vuoden 2025 täysistuntojen kaikista puheenvuoroista sisältää jompaa kumpaa tai molempia. Huomioiden HI-AI-tarkistuksen tulokset, voidaan määrää pitää korkeana, vaikka tietty polarisaatio parlamentaarisessa ympäristössä on institutionaalisesti oletettuakin.

Korkeaan määrään vaikuttaa käytetyn kriteeristön kireys. Affektiivisen polarisaation elementeiksi riittää, että puheenvuorossa sidotaan siinä käsitelty asia henkilöön tai puolueeseen, eli asiasta tulee keino kritisoida vastapuolta sen sijaan että kritiikki kohdistuisi vain itse käsiteltävään asiaan. Affektiivisen polarisaation skaala on siis hyvin laaja, se yltää asiakritiikin kiinnittämisestä vastapuolen puoluetaustaan vastapuolen syyttämiseen epäisänmaallisuudesta. Loogisten virhepäätelmien ilmaantuminen puheeseen näyttää tapahtuvan usein kärjistettäessä ja erityisen usein kärjistettäessä polarisaation suuntaan.

Aineiston perusteella affektiivisen polarisaation ja loogisten virhepäätelmien välinen korrelaatio on erittäin vahva.

• Puheenvuorotasolla r=0,63
• Puhujatasolla r=0,82 (vähintään 5 puheenvuoroa pitäneet edustajat)

Puheaineiston ja sen analyysin perusteella voidaan todeta, että jos yksittäisessä täysistuntopuheenvuorossa esiintyy voimakasta tunteisiin vetoavaa vastakkainasettelua (polarisaatiota), siinä on erittäin suurella todennäköisyydellä myös loogisia virheitä.

Toisekseen voidaan todeta, että edustajakohtainen tyyli on varsin selvästi harkittu ja johdonmukainen: edustajat, joiden poliittinen tyyli tai toiminnallinen rooli oppositio-hallitusasetelmassa rakentuu vastakkainasettelulle, käyttävät järjestelmällisesti argumenteissaan virhepäätelmiä. Vastaavasti asialinjalla pysyvät edustajat välttävät molempia.

Oheisessa graafissa kaikki kansanedustajat, joille on kirjautunut puheenvuoro, on esitetty sekä puheenvuoroissa esiintyvien affektiivisen polarisaation elementtien että loogisten virhepäätelmien prosentuaalisen esiintyvyyden perusteella. Vahva yhteys näiden kahden välillä näkyy selvästi.

Seuraavassa graafissa analyysin tulokset on esitetty zscore-asteikolla niiden edustajien osalta, jotka kuuluvat 50 eniten puhuneisiin: nelikenttä näyttää, kuinka paljon keskimääräistä enemmän tai vähemmän kunkin puheenvuoroissa on esiintynyt polarisoivia tai asiaperusteista irtaantuvaa kieltä.

Eduskuntapuheessa esiintyvä affektiivinen polarisaatio on kuilun kaivamista ”meidän” ja ”heidän”, erityisesti opposition ja hallituksen välillä. Kuilua kaivetaan kyseenalaistamalla vastapuolen legitimiteettiä sekä moraalista perustaa.

Poliittinen puhe on aina jossain määrin performatiivista ja se on suunnattu paitsi välittömälle kuulijalle, myös kannattajille ja äänestäjille, etenkin täysistuntojen kaltaisessa tilanteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että performatiivisuuden täytyisi toteutua affektiivisen polarisaation tai loogisten virhepäätelmien välineistön kautta. Osa kansanedustajista aineistossa myös osoittaa, että poliittista työtä on mahdollista tehdä ilman niitä. Voidaan päätellä, että puhetapa ja kielen valinnat ovat tietoisia ratkaisuja. Siinä tapauksessa ne kertovat edustajien omasta luottamuksesta vaikuttamisen eri mahdollisuuksiin.

Aineisto osoittaa hyvin, että on sitten kyse kyseenalaistamisesta tai demonisoinnista, keinoja ei lasketa. Niinpä analysoiduissa puheissa esiintyy runsaasti eri virhepäätelmien tyyppejä, joista suuri osa on käytössä, vastapuolen näkökulmien ja perusteiden mitätöimiseksi ja oman puolen nostamiseksi:

• Olkiukko (vastapuolen argumentti sivuutetaan esittämällä se vääristeltynä karikatyyrinä)
• Tu Quoque (vastapuolen argumentin sisältöä ei käsitellä, vaan hyökätään sen sijaan argumentin esittäjän väitettyä tekopyhyyttä tai epäjohdonmukaisuutta vastaan: ”Te itse velkaannuitte edellisellä hallituskaudella”)
• Whataboutismi (Keskustelun omista virheistä tyhjennetään ohjaamalla se muiden muualla tekemiin virheisiin)
• Tunteisiin vetoaminen (paatoksen tai pilkan käyttäminen varsinaisten perustelujen sijaan)
• Auktoriteettiin vetoaminen substanssin sijaan (”Talouden asiantuntijat tietävät, että…”
• Väärä dilemma (Kahden vaihtoehdon esittäminen ainoina mahdollisuuksina, kun niitä on useampia: "Joko leikkaamme menoja tai menemme konkurssiin")
• Slippery Slope (Väite, että pieni askel johtaa väistämättä äärimmäisten negatiivisten tapahtumien ketjuun.)
• Anekdotaalinen näyttö (Yksittäisten esimerkkien käyttäminen yleisen väitteen tukemiseen.)
• Ad Hominem (Hyökkäys henkilöä vastaan väitteen sijaan.)
• Cherry Picking (Vain väitteitä tukevan tiedon valitseminen ja ristiriitaisen tiedon sivuuttaminen)
• Red Herring (Epäolennaisen materiaalin esittely huomion kääntämiseksi pois varsinaisesta aiheesta)

Ottaen huomioon affektiivisen polarisaation ja loogisten virhepäätelmien käytön laajuuden, täysistuntojen keskustelu ilmentää varsin syvää keskinäisen epäluottamuksen tilaa eri puolueiden välillä, erityisesti opposition ja hallituksen välillä. Täysistuntojen poliittinen keskustelu ei rajoitu asiapoliittisten erimielisyyksien käsittelyyn, vaan kahlaa identiteettikamppailuissa ja pelkistyy usein mahdollisimman tehokkaaseen toiseuttamiseen.

Jos edustajat luottaisivat, että käytävä keskustelu asioista edustaa todellista pyrkimystä parhaaseen yhteiseen päätökseen, puheenvuoroissa nousisi todennäköisesti esiin vähemmän nyt tunnistettuja elementtejä. Näin ei ole, vaan poliittinen vastakkainasettelu ja toisinaan tästä poiketen myös alueellinen vastakkainasettelu keskustan ja reuna-alueiden välillä ankkuroituu voimakkaasti eriäviin näkemyksiin siitä, mitä pitäisi tehdä ja miksi. Hallituksen puheissa oppositio useimmiten ohitetaan loogisesti karkeilla välineillä ja opposition keinoksi jää vain kuumentaa omaa retoriikkaansa. Ohipuhuminen tapahtuu hallitus-oppositiohierarkian kahdella tasolla. Polarisointi ja loogisten virhepäätelmien tietoinen hyödyntäminen ovat edustajien ja puolueiden näkökulmasta tehokkaita poliittisen viestinnän keinoja, mutta voidaan kysyä, muodostuuko niistä yleisemmin demokraattisesti ongelmallinen strategia.

Yksi keskeinen piirre aineistossa on taistelu tiedosta ja tilannekuvasta. Täysistuntojen pöytäkirjoissa on kirjattuna syytöksiä muunnetusta totuudesta, sumuttamisesta, tieteestä irrallisesta politikoinnista, kauhukuvien maalaamisesta, sosialismin syövästä, epäisänmaallisesta vääristelystä – politiikkakeskustelua päämääristä ja keinoista ei käydä, jos siitä, mikä on asiapohja, ei haeta yhteistä ymmärrystä. Tähän kytkeytyy myös asiantuntijatiedon aseman kyseenalaistuminen. Asiantuntijalausuntoja voidaan käyttää lyömäaseina tai ne torjutaan politisoituneina tai vääristyneinä.

Puolueittain näiden keinojen käyttämisen tyyli ja valinnat vaihtelevat. Perussuomalaiset käyttävät jyrkintä, vastapuolta vähättelevää ja toiseuttavaa kieltä. Opposition puhe kehystää hallitusta julmaksi, ihmisvihamieliseksi, heikoimpien kyykyttäjäksi ja pimittäväksi. Kokoomuksen puolelta oppositiota syytetään pelottelusta ja vaalipropagandasta.

Täysistuntopöytäkirjoissa ovat mukana myös edustajille ja ryhmille kirjautuneet välihuudot puheisiin.. Useimmin välihuutoja on kirjattu perussuomalaisille ja ne ovat useimmin strategialtaan suorimmin delegitimoivia, ivailua ja naurua. Myös SDP:n, Keskustan ja Kokoomuksen välillä on aktiivista huutelua, joka on osa affektiivista oppositio-hallitusdynamiikkaa.

Oheisessa graafissa puolueet on esitetty sekä edustajien aggregoiduissa puheenvuoroissa esiintyvien affektiivisen polarisaation elementtien että loogisten virhepäätelmien prosentuaalisen esiintyvyyden perusteella. Oppositiolle jää välineeksi retoriikka, kun hallitus pääsee esittelemään omaa politiikkaansa ministerilehtiöstä käsin. Perussuomalaisten tyyli tosin poikkeaa muista hallituspuolueista selvästi.

Vuoden 2025 aikana puhumisen tavoissa voidaan nähdä myös poliittisen tilanteen muutosten vaikutus: kunta- ja aluevaalit lisäsivät affektiivisen polarisaation jyrkkyyttä. Valtiontalouden, hyvinvointialueiden talouden ja kansalaisten taloudellisen tilanteen heiketessä syksyn mittaan jännite hallituksen linjan ja opposition kritiikin välillä on kasvanut ja emotionaalinen vastakkainasettelu on syventynyt.

Ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka muodostavat teemoina poikkeuksellisen alueen, jolla pyrkimystä polarisointiin ei juurikaan esiinny ja jossa keskustelu pysyy deliberatiivisena ja ratkaisukeskeisenä. Tästä on esimerkkinä muun muassa turvallisuuspoliittisen selonteon käsittely. Puolueet ja kansanedustajat näillä alueilla käyttävät lähestymistapaa ja keskustelun keinoja, joita sisä- ja talouspoliittisissa keskusteluissa ei samalla tavalla hyödynnetä.

Missä määrin täysistuntojen kieli sitten heijastaa poliittista työskentelyä Suomessa? Täysistuntopuheissa viitataan toisenlaiseen yhteistoiminnallisuuteen valiokuntatasolla, missä asiantuntijakuulemiset ja asiapohjainen keskustelu johtaa asioiden valmistelua. Verrattuna täysistuntoihin, valiokuntatyöskentely on luonteeltaan enemmän deliberatiivista käsitteen parlamentaarisissa puitteissa. Tämä koskee edustajien omien puheenvuorojen mukaan erityisesti puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa. Toisaalta tällä vaalikaudella merkittäviä ongelmia on ilmaantunut juuri valiokuntatyöhön, jossa on näkynyt politisoituminen perustuslakivaliokuntaa myöten, erityisesti sosiaali- ja terveysvaliokunnassa. Hallituspuolueiden kansanedustajien on kuultu esittävän näkemyksiä siitä, että hallitus päättää ja opposition pitää totella. Tällainen toimintatapa johtaa varmuudella konsensuspäätösten heikkenemiseen ja blokkipolitiikan kasvuun.

Eduskunnassa vallitsee myös puolueiden kesken jaettuja huolenaiheita esimerkiksi vanhusten, lapsiperheiden ja nuorten hyvinvointitarpeista ja koulutuksen tärkeydestä, mutta syvä näkemysero niihin vastaamisen keinoista. Ja nykyisessä eduskunnassa näyttää vallitsevan suoranainen mahdottomuus pitkäjänteisen ja kestävän ilmasto- ja ympäristöpolitiikan tekemiseen.

Täysistuntojen puhe on sitä, joka lähinnä välittyy eduskuntatyöskentelystä kansalaisille suoraan tai median ja sosiaalisen median kautta. Siinä mielessä se luo ja vahvistaa yhteistä käsitystä suomalaisen yhteiskunnan tilanteesta ja toimintakyvystä. Eduskunnan keskustelun linssin läpi Suomessa ei kyetä rajalinjojen affektiivisen syvyyden takia puhumaan asiallisesti ja tekemään päätöksiä ilmastosta ja metsistä, vanhustenhoidon resursseista, alueiden elinvoimasta, nuorten mielenterveyspalveluista ja talouden kehittämisestä, vaikka Ukrainan tukemisesta, puolustusvoimien toimintamäärärahoista ja pohjoismaisesta yhteistyöstä vielä kyetään.

Toteutettu analyysi on kevyt leikkaus esiteltyihin teemoihin. Täysistuntoaineistoa kannattaisi tarkastella koko vaalikauden laajuudessa ja tarkentaa analyysiä keskusteluketjuihin: missä vaiheessa affektiivisen polarisaation elementtejä ja loogisia virhepäätelmiä alkaa kertyä keskusteluun, ja esiintyykö myös strategioita, jotka pyrkivät ratkomaan ja poistamaan niitä keskusteluista?

Legitimiteetti, deliberatiivisuus ja aktiivinen kansalaisuus

Suomi on vaikeassa tilanteessa, jossa ripeää taloudellista kasvua ei ole ilmaantunut itsekseen eikä hallitus ole kyennyt synnyttämään sitä toimenpiteillään. Valtio sen sijaan toteuttaa osin taloudellisista, osin ideologisista syistä palveluja, jotka heikentävät useiden kansalaisten toimeentuloa ja hyvinvointia.

Professori Tony Judt totesi analysoidessaan eurooppalaisten yhteiskuntien ja koko maanosan kehitystä vuodesta 1945 vuoteen 2005 kirjassaan Postwar, että mitä valtioihin ja niiden demokratian tilaan tulee, legitimacy is a function of capacity – valtioiden poliittisten koneistojen legitimiteetti muodostuu niiden kyvystä tuottaa turvaa, palveluja, elämisen mahdollisuuksia, hyvinvointia. Odotukset ovat hyvinvointivaltioiden aikakaudella suuria.

Jos Judtin esittämä ajatus otetaan hypoteesiksi, voidaan olettaa, että mikäli kapasiteettia tuottaa odotuksia vastaavia asioita ei ole, legitimiteetti ennen pitkää häviää. Ääripäiden (täysi kapasiteetti–ei mitään kapasiteettia) välillä on siten muutoskäyrä, jolla kapasiteetissa olevat ongelmat alkavat jossain vaiheessa heikentää legitimiteettiä. Tämän muutoskäyrän jyrkkyyttä ei voida ennalta tietää; siksi voidaan olettaa, että on suuri riski poliittisen järjestelmän legitimiteetin kannalta olettaa, että kapasiteettia voisi turvallisesti heikentää.

Suomessa voidaankin nähdä väestökyselyissä poliittista järjestelmää, puolueita ja hallitusta kohtaan tunnetun luottamuksen heikentyneen. Judtin legitimiteettiparadigman mukaan poliittisen järjestelmän ja valtion legitimiteetti ei rakennu vain teknisestä suoriutumisesta, vaan se on ihmisten subjektiivinen kokemus luottamuksesta. Myös markkinatalous ja kapitalismi tarvitsevat toimiakseen luottamusta, jota talousjärjestelmä ei itsessään synnytä.

Suomessa uhkana on tällä hetkellä tilanne, jossa valtio ei halua tai pysty reagoimaan vastasyklisesti huonoon taloudelliseen kehityssuuntaan, eikä se kykene rahoittamaan totuttua ja odotettua hyvinvointilupausta. Kapasiteetti vaikuttaisi silloin olevan vaarallisesti heikentynyt ja luottamus rakoilee.

Liberaalin demokratian kompastellessa kapasiteettikysymysten kanssa Euroopassa on voitu nähdä autoritaaristen poliittisten liikkeiden kannatuksen merkittävää kasvua. Luottamuksen heikkenemisen poliittiseen järjestelmään ei toki tarvitse tarkoittaa suoraan autoritaarisuuden kehittymistä, se voinee johtaa myös välinpitämättömyyden kasvuun, omiin asioihin keskittymiseen ja oman menestyksen turvaamiseen ja yhteiskunnalliseen haurastumiseen ja yhteisen toimintakyvyn heikkenemiseen tätä kautta.

Hannah Arendtin näkemykset siitä, miten demokratia edellyttää ja toisaalta, miten se voi liukua autoritaarisuuteen ovat hyödyllisesti kytkettävissä legitimiteetin ja kapasiteetin dynamiikkaan. Arendt näkemys hyvästä yhteiskunnasta perustuu ”aktiiviseen kansalaisuuteen”, joka merkitsee aktiivista osallistumista ja kollektiivista, deliberatiivista päätösten tekemistä. Ratkaisuja voidaan kehittää ja asioita saadaan aikaiseksi toimimalla yhteisesti niiden eteen. Liberaali demokratia ja sen toimintaedellytyksen puolestaan heikkenevät, jos totuus murenee, yhteiskunta atomisoituu, byrokraattinen kylmyys leviää ja kieli alkaa jakaa ihmisiä meihin ja muihin, jotka ovat huonompia ja vähemmän tarpeellisia.

Arendtin analyysissä vaarallinen kehityskulku on, jos todellisuus korvautuu ideologisella johdonmukaisuudella ja sen uuskielellä: Julkinen tila, jossa asioista pitäisi kyetä sopimaan yhteisen faktapohjan kautta, murenee. Luottamuksen häviäminen kansan ja hallituksen väliltä, työntekijöiden ja työnantajien väliltä, itsen ja tulevaisuuden väliltä johtaa ihmiset vetäytymään omiin nurkkiinsa. Atomisaatio altistaa ihmiset populistisille ehdotuksille, joissa tarjotaan yksinkertaisia selityksiä monimutkaisiin ongelmiin. Yleisimpiä selityksiä on etsiä syntipukkeja: maahanmuuttajista, vähemmistöistä, poliittisesta vastapuolesta. Näiden varaan voidaan helposti rakentaa viholliskuvia ja syytöksiä epäluotettavuudesta, epäisänmaallisuudesta, rikollisuudesta. Kaikkien näiden kehityskulkujen toteutuessa demokratia on syvässä kriisissä ja ovi on auki autoritaarisuudelle.

Arendtille parlamentti oli paikka, jossa moniäänisyydellä ja puheella luodaan todellisuutta, jossa kyetään rakentamaan hyviä ratkaisuja, reagoimaan ja liikkumaan kohti parempaa. Voisi sanoa, että kapasiteetin edellytykset synnytetään yhteistoiminnallisuudella, ja tulokset turvaavat järjestelmän legitimiteetin. Täysistuntojen puheiden analyysi antaa kansalaisten silmin katsottuna, eli sen perusteella, miltä näyttää, perusteita arvioida, että yhteistoiminnallisuus ei ole hyvässä tilassa. Kansanedustajat ja puolueet käyttävät tietoisesti kieltä eli toimivat vahvistaakseen koettuja eroja ja etäisyyttä vastapuoleen. Eduskunnan täysistunnoissa vallitsee pyrkimystä affektiivisen polarisaation lisäämiseen ja asioiden kärjistämiseen niiden käsittelyn sijaan. Tämä oletettavimmin heijastelee hallituksen ja opposition välisen politiikan tekemisen tilannetta ja someajan politikoinnin logiikkaa.

Suomi on 2020-luvun loppupuolelle siirryttäessä tilanteessa, jossa kapasiteettiin liittyvät ongelmat saavat huolestumaan poliittisen järjestelmän legitimiteetistä. Riippumatta siitä, onko affektiivinen polarisaatio ja faktoja venyttävä retoriikka politikassa perusteltua tai ei, yhteiskunnan toiminnallisella tasolla siiden nojaaminen ei näytä synnyttäneen hyvää. Päätökset, joita on tehty, eivät ole tuottaneet tarvittua tulosta. Lähiajan kehityssuunta näyttää taloudellisesti, alueellisesti, demografisesti ja palvelujen suhteen todennäköisemmin heikkenevältä kuin vahvistuvalta. Jotta legitimiteetti säilyy, meillä olisi kyettävä nykyistä parempiin päätöksiin. Miten hyvä eduskunnan kyky päämäärien määrittelyyn, ongelmien ratkomiseen ja uusien keinojen löytämiseen on?

Jos poliittinen toiminta parlamentissa tai muissa luottamuselimissä ei ole riittävissä määrin ankkuroitunut järkiperäiseen argumentaatioon vaan alkaa liukua performansseiksi ja manipulaatioksi ja kieli vaihtuu yhteiskuntaa rakentavasta voimasta vallankäytön ja poissulkemisen välineeksi. Silloin edes sopimusyhteiskunnan rakenteista on vaikeampaa pitää kiinni ja poliitikkojen sekä kansalaisten keskinäinen luottamus korvautuu joko teknokraattisella pakolla tai populistisella teatterilla. Kapasiteetti hupenee, legitimiteetti häviää.